Hassua kirjoittaa tänne omiaan, kun tietää ettei niitä kukaan vielä välttämättä ole löytänyt. Mutta kirjoitanpa silti. Kyllä joku vielä tekstini löytää.

 Olen ollut kipeänä muutaman päivän ja asunut laatikossa, suljettujen ikkunoiden ja ovien takana,  liian kauan. Sekoaminen alkaa jo olla lähellä ja paranemisesta ei tietoakaan. Muutaman kokeenkin olen skipannut vain makaamalla kotona. Olen varmaan lihonutkin, kun olen syönyt, syönyt ja syönyt.. Ainakin saan syyn lähteä lenkille, kun joskus toivottavasti tervehdyn. Ennenkaikkea on ollut aikaa ajatella asioita, lukea kirjoja ja lehtiä, katsoa elokuvia, syödä, syödä ja syödä.  Tuntuu, että koko ajan on nälkä ja taidan eksyä aiheeseen takaisin koko ajan...

Asioiden ajattelemiseen siis takaisin. Ajateltua on tullut paljon, paljon ja paljon. Älkää ajatelko nyt, että ajattelisin vain ja ainoastaan ruokaa! Olen ajatellut monia asioita, ehkä liikaakin, ja huomannut, että minulla on jotakin, mitä haluan jakaa kaikille. Se koskee valehtelemistani. Olen valehdellut aluksi pienistä asioista, kuten television katsomisesta, syömisestä, siitä mitä olen tehnyt eilen tai tänään,  ja niistä ne  sitten ovat kasvaneet suuremmiksi ja suuremmiksi.

Miten niitä nyt sitten enää korjataan? Jos olen valehdellut yhdestä ja toisesta asiasta vuosia sitten. Silloin varmaan ajattelin, että se unohtuu kuitenkin heti. Eipä ole useatkaan asiat unohtuneet. Esimerkiksi seitsemännellä valehtelin siitä,  että minulla olisi poikaystävä, vaikka ei ollut. Hän oli komea, ruskeasilmäinen, ihana ja asui jossakin toisessa kaupungissa eivätkä ystäväni koskaan saisi tavata häntä tai nähdä hänen kuviaan.

Älkääkä te tuomitko minua näistä. Jokainenhan on joskus halunnut olla mukana porukassa ja valehdellut päästäkseen sisäpiiriin. Sillä tavoin minä elin yläasteeni ensimmäisen ja toisen vuoden. Valehtelemalla ja puhumalla pahaa muista. Olin kateellinen niille, jotka omistivat hienoja vaatteita ja olivat muutenkin kauniita ja täydellisiä. Olivatko he sitten oikeasti täydellisiä? Ei, en usko niin enää.

Nyt, kun on aika siirtyä ammattikouluun tai lukioon olen korjannut kaikki, tai no ainakin suurimman osan, virheistäni. Kerroin totuuden kaikista valehtelemistani asioista. Ja arvatkaa! Ystäväni ymmärsivät minua ja antoivat anteeksi.Kaikki paitsi yksi. Hän ei kestänyt minua enää ja huusi minulle päin naamaa, että olen ruma ja valehteleva läski.  Tottakai se sattui aluksi enkä kyennyt sanomaan mitään takaisin. Sitten heräsin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin:

"Minä sentään uskallan olla aito ja myöntää tekemäni virheet. Ehkä en ole kaunis, suosittu ja lahjakas, mutta ainakaan minäen perusta elämääni enää valheille!"

Tuo tapahtui siis noin puolivuotta sitten koulumme ruokalassa. Ja arvatkaapa vain kuka tässä leikissä jäi ulkopuolelle?

Se yksi ja ainoa kaverini, joka ei voinut antaa minulle anteeksi ja myöntää itsekin valehdelleensa. Sillä asia olikin niin, että me kaikki siinä porukassa olimme valehdelleet. Eivät kaverini muuten olisi minulle anteeksi antaneet. Ja nyt 19.4.2011 olen omasta  mielestäni kaunis, ihana ja minulla on maailman upein kaveripiiri, sekä poikaystävä. En olisi uskonut, että pääsen vielä näin pitkälle elämässäni.

Tulipas tästä aloitusteksistä mahtava. Ensimmäinen kerta koskaan, kun olen kirjoittanut tätä minnekkään ja nyt se on täällä. Mikä tärkeintä se on täysin tosi. Totuuteen aion elämäni tästä lähtien perustaa, sillä miksi valehdella,kun siitä ei seuraa mitään hyvää?